Mitä sinä näet... vai näetkö, näetkö taakse verhon, taakse pimeän, taakse arjen. Hei levoton tyttö, hei levoton poika, mitä sinä pelkäät?
Hei sinä tai minä. Minä näen enkelin ja heikkona olen suhun, enkeliin. Tässä huonosti käydä saattaa, jos kohtalo meitä ohjaa niin miten siihen mitenkään vaikutta voidaan, mutta jos kuolemaa ajattelet ja sitä pelkäät, alkaa pelätä eikä itseensä luottaa voi, voima häviää.
En minä kuolemaa pelkää, pelotonko soturi kai... ei, mutta olen aina tiennyt mitä pelko on, en kuolemaa pelkään, pelkään vain ettei minulla ollut mitään merkitystä ja pelkään vain että minut minut unohdetaan...
Mitä minä syytän, mitä sinä syytät? Minä syytän kaikkeutta, se ei antanut, sitä kaikkea mitä se lupasi, minä syytän itseäni, en tehnyt sitä kaikkea mihin olisin pystynyt. Kerran elämässä tulee aika kuitenkin, jolloin on palattava kotiin takaisin. Haluan vain olla osa tyhjyyttä, aaltoja, hiljaisuutta, täydellisyyttä. Vanhoja valokuvia.
"Last day of rest of my life i wish i would know whos the blame. We are we are, youth of a Nation." Onnen soturikin sanoin aina dada, näitkö sinä sen tulevan?
Ja kuitenkin jokainen meistä on nuorison tulevaisuus, ennen kaikkea tuo ja aina tuleva nuoriso... Mitä me heille annamme mitä opetamme, mitä vaadimme ja mihin pakotamme! Mitä me heidän haluamme olla ja niin onko se se edes oikea kysymys? Tulevaisuushan on heidän, ei meidän. Tulevaisuuden pitää olla enemmän kuin tämä mitä me vanhukset ajettelemme ja pystymmekö edes sitä ajattelemaan... halasitko koskaan heitä osoittaaksesi heidän olevan tärkeitä, rakastettuja, Tulevaisuutta.
Kaikkea ei voida kuvailla sanoin, en aikanakaan minä siihen pysty, se on tunne, autolla ajaminen on tunne, aikido on tunne, tanssi on tunne, harrastus on tunne, rakkaus ja välittäminen on tunne, elämä on tunne, mutta kaikkeen siihen pitää löytää oikea ja puhdas tunne eikä antaa niiden ohjailla ja heitellä kuin tuuliviiriä. Siihen tarvitaan aikaa ja ajattelua, elämänviisautta. "Tässä elämä on, oma kallis ja tarpeeton, jokin joutava raiteillaan, vie mua lastuna raiteillaan." PMMP
Tyttäreni kaunis nuori jonka kuvan näen aina edessäni niin viattoman, kauniina, ikuisena valmistunut on, aika kohti omaa elämää, polkujaan lähteä on, USKON, uskon siihen että hän pärjää, tekee elämästään elämisen arvoisen, vaikka puolestasi tekisin kaiken. Se valtavaa voimaa suurempaa vaatii, ettei kaikkea puolestaan tee... Tämä aika hassu juttu on, vuosi vuodelta nuo syksyt käy aina vain päälle kovemmin.
Kirjoitin kirjeen, sanoja, lauseita tulevaan, opastusta alloille tulevaisuuden, hetkille kaukana ikuisuuden muistin ja vaikka on lopulta kyse vain niin muutamasta periaattesta, ymmäryksestä tuntea aaltojen äänen, kuulla hiljaisuuden, tyhjyyden.
Nanananannaa menen edellä kyllä se jää kantaa... Olen sen kaiken nähnyt, läpi käynyt, siltikään.. jokaisen meidän oma matka kuljettava on, kärsittävä, iloittava on.
Istuimme hetken yhdessä ja kaikkeus katsoi meitä, saapuisi jo hiljaisuus jo kertoisi minulle miten kaikki katoaa, kun häpeä pieksee rintaa, ei henkeä saa.
Kovin paljon on itsestäsi kiinni miten tämänkin kuvan värität, helposti syntyy vain syviä haavoja. Opettele kuuntelemaan lauseiden välit ja hiljaisuus se kuulla pitää.
-g
perjantai 17. kesäkuuta 2016
perjantai 1. toukokuuta 2015
Näenäisyyttä
Nyt olemme miekan terällä ja tähän sen piti alun perinkin loppua, mutta ehkei lopukkaan. Sieluni lentää taivaalla loputtomalla loppuun asti... Ehkä tämä vain on tien pää tai yksi sivu kirjassa kirjoittamattomassa. Niin ja käännyttäessä ympäri tie alkaa uudestaan ja sivu kääntyy uuteen tyhjään kirjoittamattomaan... Jonkin salaisuuden silti näistä löydät jos alkuja tarkasti katsot, toisealla vain tuomittu olen minäkin kulkemaan ja taakkana halua olla en. Aika on uudistua.
Kuuletko sinä maailmankaikkeuden sydämen lyönnit, tunnetko ne tuulessa, hiljaisuudessa, musiikissa. Näetkö ne pilvissä, avaruudessa loputtomassa, hetkissä, näetkö ne tässä "Land of Anaka (Geoffrey Oryema)" tai sen takana. Kuuletko sen sir Martin Reesin kuudessa numerossa tai kvantti monopolissa.
Sisäinen sielunsivistys, ainoa asia joka voi pelastaa ihmiskunnan ja koko meidän rodun, maailman! Tätä edustuksellisensosiaaliliberaalihuuotodemokratian toimimattomuutta on turha viedä eteenpäin, sille nauravat vain pyövelit. Sen mitä voit viedä ja mikä ajastaan muuttaa on ihmisten sisäisen kuvan ajasta ja paikasta, joko voiman tai sivistyneen itsevaltiuden ja sisäisen sivistyksen avulla...
Elätkö sinä sivistyksessä vai idioluutiossa ja mitä sinä viet eteenpäin... Meidän ainoa toivo on avaruudessa, koska ajastaan ja paikassa tänne kehtoo olemme tuomittuna kuolemaan. Se aika ei ole tänään, se aika ei ole huomenna, mutta tulevaisuuden lapsia tähden se aika on nyt.
Olet minun veljeni, olet minun siskoni. En tahdo enää kuulla turhuuksien rovioista, en kuulla kaikenlaisia realytysarjoista ja turhista julkiksista joilla mielenne täytätte, en tahdo enää kuulla "uutistista" ja rahan ahneudesta sekä vääristellystä jotka viihdettä vain on, leipää ja sirkushuveja. En tahdo enää kilpailua, en tahdo enää ilkeyttä, en tahdo enää oman voiton tavoittelua, en tahdo enää taistelua, en tahdo enää itsekkyyttä, en tahdo enää typeryyttä, jos et sano mitään ja kauniilta vain näytä tai toisealta juopotelet ja möykäät tai rikot lakia niin eduskuntaan pääset niin sanotusti meitä edustamaan. En tahdo enää Teitä ketään.
Uskallatko sinä ottaa vastuu, tehdä päätöksiä ja olla niiden takana loppuun asti. Uskallatko lähteä kun on aika kääntää sivua, uskallatko olla eri mieltä, nähdä mitä vain yksi silmäinen näkee sokeiden valtakunnassa. Uskallatko hyökätä epäröimättä kun sen aika on, uskallatko taipua kuin paju myrskyssä. Uskallatko olla eri mieltä ja viedä omaa oikeutettua linjaa loppuun asti. Uskallatko ottaa vastuun kaikesta tappionkin hetkellä. Uskallatko etsiä sen mitä olet hävittänyt. Minkä viettien sinä annat ohjata itseäsi, millaisten oppittujen tapojen annat itseäsi viedä, millaisten ulkoisten "totuuksien" annat itseäsi sokaista.
Ymmärrätkö että tämä hiilipussi täynnä vettä ei ole luomakunnan kruunu? Ja se aika tulee aivan kohta vaikken haluakkaan olla mikään lopunaja profeetta. "Vain muutos on varmaa" sanoi edes mennyt kunnioitettava tohtori Topi Heikkurinen. Muutoksesta syntyy uusi tulevaisuus, joskus parempi tasapainoisempi tulevaisuus. Niin ja ettekä te lampaat te vähemmät mielet uskalla tehdä muutosta, puhutte vaan biodiversiteettiä ja pelkäätte muutosta hartioita painavalla lastilla kaukaa kivikauden aikojen. Ei se juustohöylä mihinkään vie muuhun kuin kurjuuteen... Ilma täynnä melskettä on kaukaisita maista, tuulen henkäys oksissa minäkin vain olen.
Mikäli me emme pysty uusiutumaan jäämme menneisyyden juoksuhautoihin näivettymään, haihtumaan pois. Kuin kirsikan kukat Japanin, hetken kauniina kukoista ja hiljaa haihtuu pois. Aina tieto lisää tuskaa, mutta silti pitää uskaltaa ja vain kun yössä yksin vaeltaa voi kaltaisensa kohdata, mutta vähiin käy kaltaiset kohdattavat, jopa äärettömässä ajassakin.
Kun aurinko menee kohti helvettiä ja kuu kohoaa korkealle vain hävitäkseen ikuisuuteen, on aika jättää hyvästit, jokaisen meidän kuoltava on, kaikki tuo tähtiin, historiaan jo on kirjoitettu, eikä se ole sinun syy. Te-gatana, käsi on miekka, voitko sen tuntea tai nähdä?
Mielipuoli saatan olla, mutta en puolimieli. Mikä sinä olet tässä ajassa?
-g
Kuuletko sinä maailmankaikkeuden sydämen lyönnit, tunnetko ne tuulessa, hiljaisuudessa, musiikissa. Näetkö ne pilvissä, avaruudessa loputtomassa, hetkissä, näetkö ne tässä "Land of Anaka (Geoffrey Oryema)" tai sen takana. Kuuletko sen sir Martin Reesin kuudessa numerossa tai kvantti monopolissa.
Sisäinen sielunsivistys, ainoa asia joka voi pelastaa ihmiskunnan ja koko meidän rodun, maailman! Tätä edustuksellisensosiaaliliberaalihuuotodemokratian toimimattomuutta on turha viedä eteenpäin, sille nauravat vain pyövelit. Sen mitä voit viedä ja mikä ajastaan muuttaa on ihmisten sisäisen kuvan ajasta ja paikasta, joko voiman tai sivistyneen itsevaltiuden ja sisäisen sivistyksen avulla...
Elätkö sinä sivistyksessä vai idioluutiossa ja mitä sinä viet eteenpäin... Meidän ainoa toivo on avaruudessa, koska ajastaan ja paikassa tänne kehtoo olemme tuomittuna kuolemaan. Se aika ei ole tänään, se aika ei ole huomenna, mutta tulevaisuuden lapsia tähden se aika on nyt.
Olet minun veljeni, olet minun siskoni. En tahdo enää kuulla turhuuksien rovioista, en kuulla kaikenlaisia realytysarjoista ja turhista julkiksista joilla mielenne täytätte, en tahdo enää kuulla "uutistista" ja rahan ahneudesta sekä vääristellystä jotka viihdettä vain on, leipää ja sirkushuveja. En tahdo enää kilpailua, en tahdo enää ilkeyttä, en tahdo enää oman voiton tavoittelua, en tahdo enää taistelua, en tahdo enää itsekkyyttä, en tahdo enää typeryyttä, jos et sano mitään ja kauniilta vain näytä tai toisealta juopotelet ja möykäät tai rikot lakia niin eduskuntaan pääset niin sanotusti meitä edustamaan. En tahdo enää Teitä ketään.
Uskallatko sinä ottaa vastuu, tehdä päätöksiä ja olla niiden takana loppuun asti. Uskallatko lähteä kun on aika kääntää sivua, uskallatko olla eri mieltä, nähdä mitä vain yksi silmäinen näkee sokeiden valtakunnassa. Uskallatko hyökätä epäröimättä kun sen aika on, uskallatko taipua kuin paju myrskyssä. Uskallatko olla eri mieltä ja viedä omaa oikeutettua linjaa loppuun asti. Uskallatko ottaa vastuun kaikesta tappionkin hetkellä. Uskallatko etsiä sen mitä olet hävittänyt. Minkä viettien sinä annat ohjata itseäsi, millaisten oppittujen tapojen annat itseäsi viedä, millaisten ulkoisten "totuuksien" annat itseäsi sokaista.
Ymmärrätkö että tämä hiilipussi täynnä vettä ei ole luomakunnan kruunu? Ja se aika tulee aivan kohta vaikken haluakkaan olla mikään lopunaja profeetta. "Vain muutos on varmaa" sanoi edes mennyt kunnioitettava tohtori Topi Heikkurinen. Muutoksesta syntyy uusi tulevaisuus, joskus parempi tasapainoisempi tulevaisuus. Niin ja ettekä te lampaat te vähemmät mielet uskalla tehdä muutosta, puhutte vaan biodiversiteettiä ja pelkäätte muutosta hartioita painavalla lastilla kaukaa kivikauden aikojen. Ei se juustohöylä mihinkään vie muuhun kuin kurjuuteen... Ilma täynnä melskettä on kaukaisita maista, tuulen henkäys oksissa minäkin vain olen.
Mikäli me emme pysty uusiutumaan jäämme menneisyyden juoksuhautoihin näivettymään, haihtumaan pois. Kuin kirsikan kukat Japanin, hetken kauniina kukoista ja hiljaa haihtuu pois. Aina tieto lisää tuskaa, mutta silti pitää uskaltaa ja vain kun yössä yksin vaeltaa voi kaltaisensa kohdata, mutta vähiin käy kaltaiset kohdattavat, jopa äärettömässä ajassakin.
Kun aurinko menee kohti helvettiä ja kuu kohoaa korkealle vain hävitäkseen ikuisuuteen, on aika jättää hyvästit, jokaisen meidän kuoltava on, kaikki tuo tähtiin, historiaan jo on kirjoitettu, eikä se ole sinun syy. Te-gatana, käsi on miekka, voitko sen tuntea tai nähdä?
Mielipuoli saatan olla, mutta en puolimieli. Mikä sinä olet tässä ajassa?
-g
torstai 30. huhtikuuta 2015
Ääniä
Tässä täytyy peesata, aika harvahan ajatus omani on... "Olenko vain voimakkaimman ihmisen kaiku?"
Oletko ajatellut tämä ajatuksen perustaa... jos sitä et hahmota, voi sinua poloista. Jos sitä et hyväksy, voi sinua raukkaa. Jos et sitä yksinkertaisuutta näe voi sinua ihmisenkuvaa.
Kaikki me olemme vain heijastuksia jostakin, kuvia ajatuksista, unelmista, maailmasta, kirjoituksista ja silti niin valtaisan ainutlaatuisia, koska jokainen meistä muodostaa, kerää, hahmottaa oman mailmankuvansa juuri omaksi ainutlaatuiseksi kokonaisuudekseen. Tauluksi joka alussa on tyhjä, maalaukseksi joista jokaisen sivelttimen vedot, värit ovat ainutlaatuisia koko maailmankaikkeudessa... Miten muut ihmiset tai rakkaimpasi näkevät sinut, mitä he näkevät, mitä sinä näet, minkä kuvan unelmanko sen mitä haluaisit tai haluat nähdä...
Paitsi jos kaikkeus on ääretön on meitäkin, kuvia, lamelleita ääretön määrä, joka on äärettömyydessään ääretöntä ymmärtää. Mutta arvaa mitä, en enää välitä, olenhan vain kulkuri kantamuksineen joka mieltä purkaa ja ylös laittaa hyvän muruset, pettymykset, pelotkin ja kirjoittaa tosi juttuja vaikka ne ovatkin kaikille kovin tuttuja . Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu äärettömän määrällä ja äärettömillä mahdollisuuksilla ja joka ikuinen hetki... Minkä sinä niistä valitset. Mikä on sinulle muita enemmän, pystytkö valitsemaan varsinkaan jos et tiedä mitä on valittavana...
Missä kaikkialla sinun sandaalisi ovatkaan kulkeneet?
Joskus viime vuosituhannen puolella ostettiin nuo kalliit Caterpillarin sandaalit ja mitä kaikkea ne ovatkaan nähneet... Tänään ne ovat repaleiset, kuluneet, langat repsottaen, arpia pinnassa ja viiltoja syvällä sisässä, mutta edelleen kasassa.
Ne sandaalit ovat nähneet auringon laskuja ja nousuja Vuohijärven saarimökin hiljaisuudessa, järven kivistä pohjaa, ne ovat tallanneet hiekkaa Miami beachillä, katuja suuressa Amerikassa, Disney Worldissa. Monia kertoja rannalla punaisen meren ja siellä ne ovat painineet onnensoturin kanssa tasapelinkin. Ne ovat kävelleet kuuman auringon alla luoteis-Afrikan saaristossa, kävelleet kaduilla Pariisin, Lontoon, Rooman ihmetelleet antiikkia ja raunioita, Eiffel-tornia, katselleet business-mailman katuja ja puistoja rauhaisia maailmassa suuressa.
Sandaalit ovat nähneet miten sopulit vipeltävät pitkin tuntureita ja kotkat liitävät vapaana yllä tuntureiden. Ne ovat kävelleet pitkin moni kylmiä puron pohjia Lapin liukkailla äärettömän veden ja ajan kuluttamilla kivillä, ne ovat kiivenneet tuntureitta korkeita hiljaisuudessa jossa kuiskaus on rikos. Jalkoja ne ovat lepuuttaneet tauoilla nukahtaen kainaloon tunturien. Niillä samoilla sandaaleilla on ollut näkymä asfalttiseen tiehen niin keskellä juhannustayötä vain tuuli hiuksissa ja tiehen tuhansia kilometrejä joka kasvoja sekä sydäntä polttaa. Niillä on askel ollut keveä kesäiseen kosteaan nurmikkoon pihoilla, kotona, ympärillä.
Nuo sandaalit ovat nähneet Gibralttarin valtaisen kiven ja ne ovat kaivaneet ojaa Espanjan kuumassa auringossa mahtavien vuorien, peltoisen ja kumpuisien näköalojen katveessa. Ne ovat kävelleet pieniä matkoja, hetken olleet vain jalassa turvana ja toiseella olleet mukana askelissa monissa.
Kaikkien näiden vuosien aikana nuo kestävät sandaalit, parkiintuneet ovat katselleet myös levon hetkenä taivasta sinistä, avaruutta ääretöntä. Ne ovat nähneet surua, iloa ääretöntä, matkaa, ne ovat kuin taulu täynnä tarinoin ja omin siveltimen vedoin maalattuja, niillä on paikkansa historiassa, todellisuudessa.
Missä sinun sandaali ovat kulkeneet, onko niitä vain yksi pari vai monia, vai ovatko ne vain kulutustavaraa. "Miten voikaan kaikenlaiseen roskaan elämä kulua (Teleks)" vai muistatko jokaisen askeleen, opitko noista askelista, löydätkö niistä viisautta elämään... Hetkiä, todellisuudessa, kaikuja vai omaa tarinaa.
-g
Oletko ajatellut tämä ajatuksen perustaa... jos sitä et hahmota, voi sinua poloista. Jos sitä et hyväksy, voi sinua raukkaa. Jos et sitä yksinkertaisuutta näe voi sinua ihmisenkuvaa.
Kaikki me olemme vain heijastuksia jostakin, kuvia ajatuksista, unelmista, maailmasta, kirjoituksista ja silti niin valtaisan ainutlaatuisia, koska jokainen meistä muodostaa, kerää, hahmottaa oman mailmankuvansa juuri omaksi ainutlaatuiseksi kokonaisuudekseen. Tauluksi joka alussa on tyhjä, maalaukseksi joista jokaisen sivelttimen vedot, värit ovat ainutlaatuisia koko maailmankaikkeudessa... Miten muut ihmiset tai rakkaimpasi näkevät sinut, mitä he näkevät, mitä sinä näet, minkä kuvan unelmanko sen mitä haluaisit tai haluat nähdä...
Paitsi jos kaikkeus on ääretön on meitäkin, kuvia, lamelleita ääretön määrä, joka on äärettömyydessään ääretöntä ymmärtää. Mutta arvaa mitä, en enää välitä, olenhan vain kulkuri kantamuksineen joka mieltä purkaa ja ylös laittaa hyvän muruset, pettymykset, pelotkin ja kirjoittaa tosi juttuja vaikka ne ovatkin kaikille kovin tuttuja . Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu äärettömän määrällä ja äärettömillä mahdollisuuksilla ja joka ikuinen hetki... Minkä sinä niistä valitset. Mikä on sinulle muita enemmän, pystytkö valitsemaan varsinkaan jos et tiedä mitä on valittavana...
Missä kaikkialla sinun sandaalisi ovatkaan kulkeneet?
Joskus viime vuosituhannen puolella ostettiin nuo kalliit Caterpillarin sandaalit ja mitä kaikkea ne ovatkaan nähneet... Tänään ne ovat repaleiset, kuluneet, langat repsottaen, arpia pinnassa ja viiltoja syvällä sisässä, mutta edelleen kasassa.
Ne sandaalit ovat nähneet auringon laskuja ja nousuja Vuohijärven saarimökin hiljaisuudessa, järven kivistä pohjaa, ne ovat tallanneet hiekkaa Miami beachillä, katuja suuressa Amerikassa, Disney Worldissa. Monia kertoja rannalla punaisen meren ja siellä ne ovat painineet onnensoturin kanssa tasapelinkin. Ne ovat kävelleet kuuman auringon alla luoteis-Afrikan saaristossa, kävelleet kaduilla Pariisin, Lontoon, Rooman ihmetelleet antiikkia ja raunioita, Eiffel-tornia, katselleet business-mailman katuja ja puistoja rauhaisia maailmassa suuressa.
Sandaalit ovat nähneet miten sopulit vipeltävät pitkin tuntureita ja kotkat liitävät vapaana yllä tuntureiden. Ne ovat kävelleet pitkin moni kylmiä puron pohjia Lapin liukkailla äärettömän veden ja ajan kuluttamilla kivillä, ne ovat kiivenneet tuntureitta korkeita hiljaisuudessa jossa kuiskaus on rikos. Jalkoja ne ovat lepuuttaneet tauoilla nukahtaen kainaloon tunturien. Niillä samoilla sandaaleilla on ollut näkymä asfalttiseen tiehen niin keskellä juhannustayötä vain tuuli hiuksissa ja tiehen tuhansia kilometrejä joka kasvoja sekä sydäntä polttaa. Niillä on askel ollut keveä kesäiseen kosteaan nurmikkoon pihoilla, kotona, ympärillä.
Nuo sandaalit ovat nähneet Gibralttarin valtaisen kiven ja ne ovat kaivaneet ojaa Espanjan kuumassa auringossa mahtavien vuorien, peltoisen ja kumpuisien näköalojen katveessa. Ne ovat kävelleet pieniä matkoja, hetken olleet vain jalassa turvana ja toiseella olleet mukana askelissa monissa.
Kaikkien näiden vuosien aikana nuo kestävät sandaalit, parkiintuneet ovat katselleet myös levon hetkenä taivasta sinistä, avaruutta ääretöntä. Ne ovat nähneet surua, iloa ääretöntä, matkaa, ne ovat kuin taulu täynnä tarinoin ja omin siveltimen vedoin maalattuja, niillä on paikkansa historiassa, todellisuudessa.
Missä sinun sandaali ovat kulkeneet, onko niitä vain yksi pari vai monia, vai ovatko ne vain kulutustavaraa. "Miten voikaan kaikenlaiseen roskaan elämä kulua (Teleks)" vai muistatko jokaisen askeleen, opitko noista askelista, löydätkö niistä viisautta elämään... Hetkiä, todellisuudessa, kaikuja vai omaa tarinaa.
-g
lauantai 28. helmikuuta 2015
Äärimmäistä
"Älä mieti menneitä, älä mieti tulevaa kerro mulle miten historiaa luetaan" Paleface
Mitä tuo historia on, miten sinä luet sitä historiaa jota osa itse olet. Mieti mitä jää kun sinä lähdet täältä... Mitä sinä aioit jättää jälkeesi. Sen ei tässä ajassa tarvitse olla suurta, sen ei tarvitse olla mitään, koska juuri se voi olla jotakin käsittämättömän suurta ajassa, loputtomassa, no 10 potenssiin 200 vuotta ei ole enää kuin puuroa, mikään ei enää liiku.
"Täällä pohjantähden alla korkeimmalla kukkulla katson kauas kaukaisuuteen, tulet uniin uudestaan. Ja alla pohjantähden minä tulen minä lähden ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen." Minkä vuoksi lampaat itkevät kyyneleen, kaikkien nähden, minkä vuoksi leijonat, kotkat itkevät kyyneleen, näkymättömissä...
Tunne, Välähdys, Tieto, kaikkia vastaan olevat todennäköisyydet... silti sydän haluaa mitä se haluaa, toisinaan Calvadosta, joskus ihmistä vierelle, kumppanuutta, valtaa, arvostusta, tai vapautta, mitä se tuo vapaus sitten onkaan. Oletko koskaan nähnyt sitä taivaanrantaa tunturien päältä jossa on vain hiljaisuutta, tyhjyyttä, rauhaa, kauneutta, yhteyttä jota ei voi sanoin kuvata. Niitä hetkiä jolloin olet yhtä, et enää yksi, et enää erillinen, et enää Minä. Silloin ei ole mitään, vain tyhjyyttä. Tyhjyydessä, niin kuin luonnossakaan on vain Hyvä. Sen takia ei tarvitse kauaksi mennä... Tiedätkö sinä mitä valta tai arvostus on? Tiedätkö mitä on vaikuttaminen? Se on jotakin niin kaunista kun sen tekee ilman salaisia ehtoja.
Oletko koskaan kuunnellut Konsta Jylhän vaiennutta viulua? Miksi ne jotka huutavat kovempaa saavat pelkureiden ja lampaiden äänet? Miksi ihmisillä, virkamiehillä ei ole omaa vakaamusta siitä mikä on oikein, miksi te seuraate vain kova äänisiä huutajia, mitä te pelkäätte... miksi te olette lampaita. Pelkurit pilaavat tämän maailman. Missä on kunnia, missä on maalaisjärki.
Asia mitä olen pyrkinyt tyttärelleni opettamaan, ehkäpä kaikkein tärkein, on yksinkertainen kaunis ajatus, ajatus joka ei näytä olevan enää läsnä tässä maailmassa, ei mediassa, ei mielipiteissä, ei politikassa, ei enää arjessa, koska se on uhka kaikkea tätä kohtaan, kaikkea meidän elämäntapaa kohtaan... Osa luulee että ymmärtää tai elää sitä, mutta heillä ei ole aavistustakaan.
Tänään kulkija tapasi vanhan kaverin, kaverin jonka kanssa on kävelty lengendaarisilla länsi Afrika saariston kaduilla, juotu pirtua laimennettuan Pina Coladalla, ihmetelty maailmaa, etsitty itseään, etsitty hävinneitä kavereita ruusupuskista, kuunneltu Eric Claptonin Cocainea baarissa ja juotu malja jos toinenkin, käytty vessassa jossa lattia on tahmea ovelle asti... Ja kaikenlasissa kuppiloissa olemme aikaa viettäneet ja miksi, mitä sieltä etsimme, hauskuutta, iloa, ihmisiä, elämää, miksi aina pitää olla vain mukavaa, elämyksiä, tunteita, sitäkö elämä on... niin lyökö kellot meille aikaa, kell on aikaa vahtia kellon aikaa. Miten voikaan kaikenlaiseen roskaan elämä kulua. Mutta kaikki joka takana on, on tätä päivää, sitä päivää josta sinä ja millaisen maailmankuvan Sinä siitä oletkaa itsellesi luonut?
Jos mä oisin sä kyll mäkin olisin mun kaa... 12 partikkelia materiaa ja neljä erillaista voimaa... Mitä Sinä ajattelet itsestäsi, ymmärrätkö että tästä elämästä EI vielä voi selvitä hengissä, vielä. Elä parasta Sinun elämää, mutta kehitä sisäistä kuriasi, hyvyyttä, kauneutta, puolusta heikompia, ole valonkantaja, näytä esimerkkiä, seiso vuoren lailla typeryyttä ja ilkeyttä vastaan.
Mitä on se kunnia, mikä on se ajatus, mikä on se maailmankuva jonka takana Sinä voit seisoa horjumatta hetkeäkään. Kun sellaisen löydät, oikeuden, kauneuden, yksikertaisuuden, totuuden, lain, ei mikään voi sinua heiluttaa, ei kukaan voi sinua kiristää, ei mikään maa, ei oma, ei vieras, ei ihminen saa sinua tasapainosta, se on elämänviisautta, voimaa yli tuolle puolen kaukaisuuteen. Tähtipölyä.
Ja yö tuli kuoleman hiljaiseksi, sinisen hetken jälkeen, ihmiset peloissaan pakenivat omaan pikku maailmaansa, kuolemalta haisevaan tv-reality todellisuuteensa. Vain muutama jäi ajattelemaan, koska se on kaikista raskainta työtä.
Ajattele omilla aivoillasi.
-g
Mitä tuo historia on, miten sinä luet sitä historiaa jota osa itse olet. Mieti mitä jää kun sinä lähdet täältä... Mitä sinä aioit jättää jälkeesi. Sen ei tässä ajassa tarvitse olla suurta, sen ei tarvitse olla mitään, koska juuri se voi olla jotakin käsittämättömän suurta ajassa, loputtomassa, no 10 potenssiin 200 vuotta ei ole enää kuin puuroa, mikään ei enää liiku.
"Täällä pohjantähden alla korkeimmalla kukkulla katson kauas kaukaisuuteen, tulet uniin uudestaan. Ja alla pohjantähden minä tulen minä lähden ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen." Minkä vuoksi lampaat itkevät kyyneleen, kaikkien nähden, minkä vuoksi leijonat, kotkat itkevät kyyneleen, näkymättömissä...
Tunne, Välähdys, Tieto, kaikkia vastaan olevat todennäköisyydet... silti sydän haluaa mitä se haluaa, toisinaan Calvadosta, joskus ihmistä vierelle, kumppanuutta, valtaa, arvostusta, tai vapautta, mitä se tuo vapaus sitten onkaan. Oletko koskaan nähnyt sitä taivaanrantaa tunturien päältä jossa on vain hiljaisuutta, tyhjyyttä, rauhaa, kauneutta, yhteyttä jota ei voi sanoin kuvata. Niitä hetkiä jolloin olet yhtä, et enää yksi, et enää erillinen, et enää Minä. Silloin ei ole mitään, vain tyhjyyttä. Tyhjyydessä, niin kuin luonnossakaan on vain Hyvä. Sen takia ei tarvitse kauaksi mennä... Tiedätkö sinä mitä valta tai arvostus on? Tiedätkö mitä on vaikuttaminen? Se on jotakin niin kaunista kun sen tekee ilman salaisia ehtoja.
Oletko koskaan kuunnellut Konsta Jylhän vaiennutta viulua? Miksi ne jotka huutavat kovempaa saavat pelkureiden ja lampaiden äänet? Miksi ihmisillä, virkamiehillä ei ole omaa vakaamusta siitä mikä on oikein, miksi te seuraate vain kova äänisiä huutajia, mitä te pelkäätte... miksi te olette lampaita. Pelkurit pilaavat tämän maailman. Missä on kunnia, missä on maalaisjärki.
Asia mitä olen pyrkinyt tyttärelleni opettamaan, ehkäpä kaikkein tärkein, on yksinkertainen kaunis ajatus, ajatus joka ei näytä olevan enää läsnä tässä maailmassa, ei mediassa, ei mielipiteissä, ei politikassa, ei enää arjessa, koska se on uhka kaikkea tätä kohtaan, kaikkea meidän elämäntapaa kohtaan... Osa luulee että ymmärtää tai elää sitä, mutta heillä ei ole aavistustakaan.
Tänään kulkija tapasi vanhan kaverin, kaverin jonka kanssa on kävelty lengendaarisilla länsi Afrika saariston kaduilla, juotu pirtua laimennettuan Pina Coladalla, ihmetelty maailmaa, etsitty itseään, etsitty hävinneitä kavereita ruusupuskista, kuunneltu Eric Claptonin Cocainea baarissa ja juotu malja jos toinenkin, käytty vessassa jossa lattia on tahmea ovelle asti... Ja kaikenlasissa kuppiloissa olemme aikaa viettäneet ja miksi, mitä sieltä etsimme, hauskuutta, iloa, ihmisiä, elämää, miksi aina pitää olla vain mukavaa, elämyksiä, tunteita, sitäkö elämä on... niin lyökö kellot meille aikaa, kell on aikaa vahtia kellon aikaa. Miten voikaan kaikenlaiseen roskaan elämä kulua. Mutta kaikki joka takana on, on tätä päivää, sitä päivää josta sinä ja millaisen maailmankuvan Sinä siitä oletkaa itsellesi luonut?
Jos mä oisin sä kyll mäkin olisin mun kaa... 12 partikkelia materiaa ja neljä erillaista voimaa... Mitä Sinä ajattelet itsestäsi, ymmärrätkö että tästä elämästä EI vielä voi selvitä hengissä, vielä. Elä parasta Sinun elämää, mutta kehitä sisäistä kuriasi, hyvyyttä, kauneutta, puolusta heikompia, ole valonkantaja, näytä esimerkkiä, seiso vuoren lailla typeryyttä ja ilkeyttä vastaan.
Mitä on se kunnia, mikä on se ajatus, mikä on se maailmankuva jonka takana Sinä voit seisoa horjumatta hetkeäkään. Kun sellaisen löydät, oikeuden, kauneuden, yksikertaisuuden, totuuden, lain, ei mikään voi sinua heiluttaa, ei kukaan voi sinua kiristää, ei mikään maa, ei oma, ei vieras, ei ihminen saa sinua tasapainosta, se on elämänviisautta, voimaa yli tuolle puolen kaukaisuuteen. Tähtipölyä.
Ja yö tuli kuoleman hiljaiseksi, sinisen hetken jälkeen, ihmiset peloissaan pakenivat omaan pikku maailmaansa, kuolemalta haisevaan tv-reality todellisuuteensa. Vain muutama jäi ajattelemaan, koska se on kaikista raskainta työtä.
Ajattele omilla aivoillasi.
-g
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
Syvällälle
Vähiin kaikki käy ennenkuin loppuu. Taakse taivarannan vaeltaa, hahmo kaukaisuuteen katoaa, minne maailma jää. Toiset taivas korjaa, toiset tänne jää, päät vain lyö tyhjää. Sinne tielle kultaiselle voi viedä vain sellaisen, jotkan nähnyt on kaiken. Vieläkö ne aamuun hämärään, maahan kasteiseen viestiä tuovat kaukaisen maan, hetken vielä hiljaista on. Hiljaisuus on äänettömyydessään niin äärettömän mahtavaa. Sulaako ikijää vain tuleeko pysyvästi pimeää. Vai onko ikuista vaan kaikki tää... Silmät syvälle kauas tuijottaa, sattuu teitä katsoa. Typeryys on tyhmyyttä vaan.
Veli veljeä taaskaan kun ymmärrä ei, siksi valvoin sehän on työ vartiain. Alla tähtien raiskattu maa, kulkee pimeässä valonkantajat, toivon antajat, lopun profeetat, surujen tuojat, pahan luojat, mutta tuleeko vastaa kulkeeko hän joka on muita enemmän. Hetki ennen valoa on kaikista pimeintä. Vaiko onko laukut taisteluista pakatut vieressä oven odottamassa.
Todellisuus on sen minkä siitä itse luot. Tai vain vitsi jos et tiedä mikä mihinkin vaikuttaa. Menet, käännyt, pyörit, teet, valitset vai oikeasti voitko edes valita vasenta tai oikeaa... Miten voit valita jos et tiedä mitkä asiat vaikuttavat valintaan. Harhaa, kuin tanssi koko yön, kieltäydyt luovuttamasta koska haluat ja pidät siitä. Tykkään tai en tykkää, minä haluan tai en halua... mitä oikeasti voitkaan valita. Vain tyhjä huone. Työnnätkö vain pään pensaaseen ja uskottelet olevasi olemassa. Oletko piilossa pahalta vaiko hyvän puolesta teillä taisteluiden. Katselletko kesää perhosen lailla vai takaa miekan kyynisyyden. Aurinko, tähde kaikki on yhtä ja samaa rakkautta, vain tähtipölyä.
Näetkö kirkaana, ymmärrätkö, tasaisena tienä kohti auringon laskevaan taivaanrantaa, rauhassa iäisen seesteisyyden. Oletko tässä vielä huomenna.
Miten sinä kuljet taivaanrannan taa, kohti tietä kultaista... Millainen elämä on kaiken sen arvoinen.
-g
Veli veljeä taaskaan kun ymmärrä ei, siksi valvoin sehän on työ vartiain. Alla tähtien raiskattu maa, kulkee pimeässä valonkantajat, toivon antajat, lopun profeetat, surujen tuojat, pahan luojat, mutta tuleeko vastaa kulkeeko hän joka on muita enemmän. Hetki ennen valoa on kaikista pimeintä. Vaiko onko laukut taisteluista pakatut vieressä oven odottamassa.
Todellisuus on sen minkä siitä itse luot. Tai vain vitsi jos et tiedä mikä mihinkin vaikuttaa. Menet, käännyt, pyörit, teet, valitset vai oikeasti voitko edes valita vasenta tai oikeaa... Miten voit valita jos et tiedä mitkä asiat vaikuttavat valintaan. Harhaa, kuin tanssi koko yön, kieltäydyt luovuttamasta koska haluat ja pidät siitä. Tykkään tai en tykkää, minä haluan tai en halua... mitä oikeasti voitkaan valita. Vain tyhjä huone. Työnnätkö vain pään pensaaseen ja uskottelet olevasi olemassa. Oletko piilossa pahalta vaiko hyvän puolesta teillä taisteluiden. Katselletko kesää perhosen lailla vai takaa miekan kyynisyyden. Aurinko, tähde kaikki on yhtä ja samaa rakkautta, vain tähtipölyä.
Näetkö kirkaana, ymmärrätkö, tasaisena tienä kohti auringon laskevaan taivaanrantaa, rauhassa iäisen seesteisyyden. Oletko tässä vielä huomenna.
Miten sinä kuljet taivaanrannan taa, kohti tietä kultaista... Millainen elämä on kaiken sen arvoinen.
-g
keskiviikko 15. lokakuuta 2014
Sivistys
Juoksenko junaan viimeiseen vain näinkö sen vain menneen. Teillä tuntemattomilla katsoin kauniita rantoja taivaan, kauemmas kuin nähdä voi. Vuoria lumihuippuisia, vuonoja smaragdin vihreitä. Haistoin ilmaa jäämeren raikkaan. Kauneutta kuolleilla kielillä. Hiljaisuutta ilman ääniä, ei hiiskaustakaan, rauhaa itseään suurempaa. Kuljin huipuilla tuntureiden, nukuin kainalossa nummien. Metsän näen jämäkän ja vaaran sinertävän. Tahdoin olla vapaa, hengittää hillan ja havun tuoksua, nähdä taivaanrannan taa.
Riemua joka saa nauramaan, onnea, yhteyttä sanoinkuvaamatonta...
Näin teitä ihmisen, viillettyjä arpia iholla samettisella, pientareita likaisia, piittaamattomasti heitettyjä roskia, tupakan natsoja, jälkiä maantumattomia. Levähdyspaikkoja kaatopaikkoina. Ihminen sivistymätön raiskaa tämän maan... Hajullaan ja mellullaan tuhoaa, omistaa oikeudettomasti, kaiken ympäröi. Missä se sivistys asuu, yhteiskunnassako vaiko kollektiivinen typeryys. Tuli ja jää kaiken pois pyyhkii.
Sinun pitäisi tietää paremmin!
Uusi yö laskeutuu yhtä nopeasti kuin se meneekin. Muistot varjojen laskeutuvat kuin muste sivuille kirjojen, hämärtyen aikaan äärettömään. Muistatko illan siellä, neljän tuulen tiellä, tiellä hiljaisuuden, kylmän kuun, kirkkaiden lähteiden, vesien raikkaiden. Leijona karjahtaa täysikuulle ja avaruuskin hiljenee. Riittääkö meille enkeleitä...
Etsin sinut tuhannesta maailmasta vaikka se veisi kymmentuhannen elämän ajan. Pidän kiinni ja unohdun aikaan. Matkamies maan, aina kaipaus pois tästä maailmasta. Onnensoturin sanomaa; sellainen on matkamiehen zen-matka.
Harva tällä hymyilee, kaikkilla täällä kiire on, kiire ei minnekkään. Tuo ainoa paikka lie vailla vainoa on korpimaa. Siellä ei ole mitään pahaa on vain hyvä. Hiljaisuus pitää kuulla.
-g
sunnuntai 13. huhtikuuta 2014
Äärellä
Nopeus... mikä on nopein maailmassamme. 100m maailman ennätys mies Usain Bolt (9,58/100m), vaiko Leopardi... niin kerran eräs hieno kenraali kysyi sotilailta ääressä pöydän pyöreän mitä eroa on Leopardilla ja Pantterilla? Ja onnenensoturi, tuo legendaarinen "ratsumestari" tiesi vahvasti todistaa sen olevan sama eläin... Niin palaampa takaisin siihen nopeuteen, auto, lentokone, avaruusraketti vaiko neutroni, kenties valo. Valon nopeutta ei voi mikään ylittää todisti jo Einstein, mutta on olemassa kaksi nopeampaakin asiaa. Kosminen inflaatio ja ajatus.
Kosmisesta inflaatiosta maan tasalle kaikkein nopeimpaan vauhdin matkaan. Ajatus ennättää hetkessä maailman kaikkeuden tuolle puolen ja kauas sen taa tarinoiden, satujen maailmaan. Maailmaan mielikuvituksen, unelmien, maailmaan unohduksen ja omien musteen jälkien, maalausten, eriväristen auringonlaskujen, taakse taivaanrannan tarinoiden.
Oletko koskaan kävellyt pitkin lehtoja, polkuja kuusikkojen, teitä keskellä ojien, pitkospuita soiden. Kiivennyt huipulle tuntureiden ja vuorien. Nähnyt taivaanrannan taakse, kuullut tuulen henkäyksen korvissa tai nähnyt pilvien meret alla suurten tunturien peittäen pumpulillaan lepäävän maan. Olettko ottanut torkut tunturin rinteellä ja nauttinut hetkestä koko maailman kaikkeuden käsivarsilla, syleilyssä lämpimässä. Hetkiä joka eivät iänaikaisesta muistista poistu koskaan. Ja vain nuo tuollaiset hetket, nuo hetket ikuiset ovat säilyttämisen arvoiset, kokemisen arvoisia.
"Silence must be heard" (Enigma). Osaatko kuunnella hiljaisuutta. Pystytkö siihen...
Reittiä tuota rauhallista maalaismaisemaa kävellessäni katselin ympärilleni ja pysähdyin suurten kuusten katveeseen... rauhaisaan keitaaseen, hetken huojuvaan hiljaisuuteen, seesteisyyteen maan. Kävellä tuolla katveessa kuusien helppoa on, ajatuksia tuulettaean, voimaannuttaen. Rauhaa. Ei aluskasvillisuutta, ei risuja, ei esteitä turhia. Vain seesteistä rauhaa, helppoa. Ikuisuus on pitkä aika. Siihenkin voi hukkua.
Matkaa jatkaen tiellä maalaisten, heikkaisen kuoppaista välistä peltojen, välistä metsäsaarekkeiden. Vastaan tulee metsä joskus hakattu. Nuorta piiskaavaa, vihaista puustoa, koivua, pajua, kuusen taimia. Metsää matalaa, risukkoa. Poikia poloisia, kovin tutun oloisia. Nuorukaisen mieli on kuin uusi hakattu metsä, risukkoinen ja paljon aluskasvillisuutta, kaikki sikinsokin sekaisin. Kulkea vaikeata siellä on, niin paimenen kuin metsämiehenkin. Ei koskaan, ikinä, aina. Agressiivista voimaa, ehdottomuuksia. Ikuisuus on pitkä aika.
Erilaisia metsiä, erilaisia elämiä, niin erilaisia ajatuksia. Aikuisen seesteistä ja nuorukaisten risukkoista ja kovin niin erilaista energiaa.
Kyllä ne kaikki vuodet, kaikki ne metsät ja kaikki ne hetket ovat lyöneet leiman minuunkin. Millaisen metsän sinä kasvatat, miten sitä hoidat.
-g
Kosmisesta inflaatiosta maan tasalle kaikkein nopeimpaan vauhdin matkaan. Ajatus ennättää hetkessä maailman kaikkeuden tuolle puolen ja kauas sen taa tarinoiden, satujen maailmaan. Maailmaan mielikuvituksen, unelmien, maailmaan unohduksen ja omien musteen jälkien, maalausten, eriväristen auringonlaskujen, taakse taivaanrannan tarinoiden.
Oletko koskaan kävellyt pitkin lehtoja, polkuja kuusikkojen, teitä keskellä ojien, pitkospuita soiden. Kiivennyt huipulle tuntureiden ja vuorien. Nähnyt taivaanrannan taakse, kuullut tuulen henkäyksen korvissa tai nähnyt pilvien meret alla suurten tunturien peittäen pumpulillaan lepäävän maan. Olettko ottanut torkut tunturin rinteellä ja nauttinut hetkestä koko maailman kaikkeuden käsivarsilla, syleilyssä lämpimässä. Hetkiä joka eivät iänaikaisesta muistista poistu koskaan. Ja vain nuo tuollaiset hetket, nuo hetket ikuiset ovat säilyttämisen arvoiset, kokemisen arvoisia.
"Silence must be heard" (Enigma). Osaatko kuunnella hiljaisuutta. Pystytkö siihen...
Reittiä tuota rauhallista maalaismaisemaa kävellessäni katselin ympärilleni ja pysähdyin suurten kuusten katveeseen... rauhaisaan keitaaseen, hetken huojuvaan hiljaisuuteen, seesteisyyteen maan. Kävellä tuolla katveessa kuusien helppoa on, ajatuksia tuulettaean, voimaannuttaen. Rauhaa. Ei aluskasvillisuutta, ei risuja, ei esteitä turhia. Vain seesteistä rauhaa, helppoa. Ikuisuus on pitkä aika. Siihenkin voi hukkua.
Matkaa jatkaen tiellä maalaisten, heikkaisen kuoppaista välistä peltojen, välistä metsäsaarekkeiden. Vastaan tulee metsä joskus hakattu. Nuorta piiskaavaa, vihaista puustoa, koivua, pajua, kuusen taimia. Metsää matalaa, risukkoa. Poikia poloisia, kovin tutun oloisia. Nuorukaisen mieli on kuin uusi hakattu metsä, risukkoinen ja paljon aluskasvillisuutta, kaikki sikinsokin sekaisin. Kulkea vaikeata siellä on, niin paimenen kuin metsämiehenkin. Ei koskaan, ikinä, aina. Agressiivista voimaa, ehdottomuuksia. Ikuisuus on pitkä aika.
Erilaisia metsiä, erilaisia elämiä, niin erilaisia ajatuksia. Aikuisen seesteistä ja nuorukaisten risukkoista ja kovin niin erilaista energiaa.
Kyllä ne kaikki vuodet, kaikki ne metsät ja kaikki ne hetket ovat lyöneet leiman minuunkin. Millaisen metsän sinä kasvatat, miten sitä hoidat.
-g
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)